Puhutaan päihderiippuvuudesta yhteenvetoa

Reeta Kronerin tarina oli vaikuttava. Lyhyesti tilaisuudesta mieleeni ja muistikirjaani jääneitä pointteja:

  • PÄIHDERIIPPUVAISUUS ON SAIRAUS. Siitä ei parane “ryhdistäytymällä, ottamalla itseään niskasta kiinni tai vaan lopettamalla juomisen”. Toki näin voi joku todella sinnikäs saada tehtyä, mutta se on erittäin epätodennäköistä. RIIPPUVUUSSUHDE on erittäin voimakas.
  • Narkomaani/alkoholisti on itse viimeinen, joka tajuaa sairautensa. Asiasta huomauttavat läheiset ovat pikkumaisia ja inhottavia.
  • Apua ei voi pakottaa sairaalle. Apua tulee olla tarjoamassa silloin kun päihderiippuvainen sitä itse haluaa ottaa vastaan. Kohtaamisongelma on mitä ilmeisin, apua ei saa silloin kuin tarvitsee vaan silloin kun jonossa on paikkoja vapaana.
  • 20-v nuoren naisen yleisin vastaanottama viesti terveydenhuoltohenkilökunnalta että “Sua ei voi enää auttaa”. Järkyttävää.
  • Ainoa asiallisesti kohteleva oli poliisi, koska olivat Reetan tilanteesta rehellisiä ja osasivat asettaa itselleen rajat. Ovat siis tottuneita käsittelemään päihteidenkäyttäjiä, eivät moralisoi eivätkä saarnaa.
  • Hoitohenkilökunta pääsääntöisesti kuitenkin haluaisi auttaa, mutta työkaluja ei ole.
  • Hoitoon tarvitaan sosiaalitoimiston maksusitoumus. On siis ainoa sairaus Suomessa jonka “diagnosoi” ja lähetteen kirjoittaa sosiaalityöntekijä. Tämä on ongelma, sillä sosiaalityöntekijällä ei ole osaamista oikean diagnoosin antamiseen ja yleensä maksusitoumusta ei näistä syistä saa ajoissa.
  • Hoidon taso ja saatavuus vaihtelee kunnasta toiseen.
  • Korvaushoidot ylläpitävät sairautta. Korvaushoito on narkomaanien keskuudessa “kuivahuume”.
  • Päihdekoulutus tulisi olla pakollista hoitohenkilökunnalle.

This post has already been read 77 times!

Leave a Comment

%d bloggers like this: