Puku ja suudelma

Repost: Mikä vitun helmikissa minä olen?

Repost: Tämä tapahtui vuonna 2015.  Vellotaan hetki noissa epätoivon ja synkkyyden hetkissä.

REPOST – REPOST – REPOST – REPOST – REPOST

Kävin treffeillä. Hänet esitteli minulle hänen siskonsa. Meillä synkkasi todella hyvin ja koko viikonloppu meni alati jatkuvassa dialogissa. En ollut aiemmin tavannut tämmöistä ihmistä.

Kerroimme toisillemme kaiken. Kävimme läpi koko elämämme, entiset suhteemme, entiset pettymykset, entiset kolahdukset, entiset onnen hetket. Rakastelimme ja se oli taivaallista. Nauroimme.

Paitsi sain tietää jälkeenpäin, että hänellä on nettisuhde naimisissa olevan naisen kanssa. Minä kysyin. Hän vastasi.

FULL STOP.

He eivät ole käsittääkseni koskaan tavanneet mutta viestittelevät siis tekstiviestein jo useiden kuukausien kanssa. Miehen mukaan:

“Juu, tykkää minusta. Olet oikeassa. Ja minä tykkään hänestä, mutta ihan pieni mutta. Hän kyllä tykkää minusta, mutta koko ajan mennään sillä pelisäännöllä, että hänellä on mies ja lapset”.

Miten tämä tulkitaan? Eli olenko minä kakkosvaihtoehto? Mies on selvästi emotionaalisesti kiinni tässä naisessa, joka on tavoittamattomisssa. Fantasiaa.

Olen kyllästynyt olemaan kakkosvaihtoehto.

Nyt myönnän itsekin, että en kestä. En kestä tätä tallomista ja vedätystä ja valehtelua ja asioiden kertomatta jättämistä. Minä en ole kenenkään parisuhdesimulaattori, jonka kanssa leikitään tunteilla ja jonkan kanssa käsitellään menneitä traumoja. Minä en halua olla enää kenenkään pelinappula. Minä en jaksa enää.

Nyt. Nyt minä ajattelen todella synkkiä asioita. Minä en jaksa. En jaksa. En.

En. En.

Mikä helvetti minä oikein näille ihmisille olen?

This post has already been read 90 times!

Leave a Comment

%d bloggers like this: